Tuntuu taas niin raskaalta. Tiedätkö sen tunteen, kun aamu alkaa kaikkine vastoinkäymisineen? Kurkku tuntuu olevan täynnä palluroita. Sattuu niellä, haukotella, puhua. Pakko silti nousta, velvollisuudet kutsuu. Ne velvollisuudet mistä et enää saa itsellesi mitään. Kävelen keittiöön ja saan heti lisää nuhjeita, risuja. Korotetulla, vihaisella äänellä, ilmeellä joka loukkaa minua.

Pienestä asti olen aina miettinyt, miksi aina pitää etsiä ja löytää joka asiaan syyllinen. Nyt itsetuntoni on kärsinyt viimeisen puolen vuoden aikana liikaa vastoinkäymisiä. Yhtäkkiä mietinkin, että olenko siksi vihannut syyllisen etsimistä, koska se syyllinen, paha olenkin aina minä. Tuntuu pahalta. Haluan jo kotiin tästä synkästä ja pimeästä. Mieleni on saastunut, enkä voi hyvin. En voi myöskään luovuttaa, vai voinko. Luovuttaminen tarkoittaa ikuisia siltojen polttoja. Pitäiskikö kestää vielä kuukauden päivät ympäristössä jossa saastutan itseäni kaikella paskalla.

Onko minusta sittenkään koskaan kelvolliseksi yhteiskunnan asukkaaksi, vai olenko loinen moiden joukossa. Nyt surullisena mietin, voinko koskaan hankkia lapsia. Tekisinkö palveluksen, jossen hankkisi. Ellen itse pysy olemaan kelpo kansalainen, hyvä, luotettava, fiksu. Pystynkö silloin kasvattamaan lapsestakaan hyvään muottiin sopivaa. Ihan hirveetä, että muutama ihminen on saanut kommenteillaan minulle kyseisiä ajatuksia. Vääristymän itsestäni. Mutta olen rakastava, olen läsnä. Voisinko olla hyvä kasvattaja. Voisinhan.

Voinko kaikespa paskasta huolimatta olla onnellinen. En viellä. Minun täytyy jaksaa odottaa viikkoja. Toivon voivani aloittaa alusta entisen elämäni, tasapainoisen, sosiaalisen ja mukavan. Pääsen perheeni ja ystävieni luokse ja puhkean kukkaan. Toivottavasti. Sen voin sanoa, että tästä kokemuksesta jää arpi joka ei koskaan umpeudu. Se huutava ääni on ikuisesti kanssani, ne murskaavat kommentit ja vihaiset katseet. Voikumpa näin ei olisi.

Olen siis parikymppinen prinsessan alku, joka elää jokseenkin eksoottisessa paikassa. Pilvilinnojen rakentaminen on ihanaa, mutta niiden romahtaminen alas tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja se satuttaa pientä ja haurasta olentoa. Asun tuhansien kilometrien päässä läheisistäni. Lähdin seikkailemaan, sillä haluisin ottaa etäisyyttä omasta elämästäni, jonka koin olevan tylsää.

Pureskelen ajatusta suussani, miksi kukaan haluaa kadota omasta itsestään, miksi ihmisen täytyisi olla itsensä vanki. Olen kaukana, mutta silti niin lähellä. Edelleen parhaat ystäväni ja itseasiassa kaikki kaverini asuvat kotimaassani, eivätkä täällä missä olen nyt. Pelastamassa maailmaa tai etsimässä itseäni. Tarviiko minun koetella itseäni tavalla joka satuttaa minua. Täytyykö minun näyttää itselleni, että pystyisin mihin vaan. En pysty. En pärjää. En voi myöskään luovuttaa.

Kaipuu on suuri ja hauras. Koteloidunko itseeni, peiton alle tai seikkailenko ajat jotka voin. Pystynkö oppimaan elämisen ilon. Entä etsimään vielä lisää hyviä asioita elämästäni nyt? Elämän jalokiviä, ainuita hetkiä kun saan olla poissa omasta elämästäni, poissa jatkuvasta draamasta ja tylsistä arkipäivistä. Minulla on ikävä elämääni. Haluaisin elää jo. Minulla on ikävä. En halua erkaantua vanhasta ja minulle sittenkin rakkaasta ja tärkeästä elämästä. Mitä jos ystäväni unohtavat minut, tai ehkä ovat muuttuneet ja pärjäävät ilman minua. Mitä jos rakkaus on sokea eikä odottamani ihminen enää olekkaa sama. Kuka voisi kelloa edistää?