Tuntuu taas niin raskaalta. Tiedätkö sen tunteen, kun aamu alkaa kaikkine vastoinkäymisineen? Kurkku tuntuu olevan täynnä palluroita. Sattuu niellä, haukotella, puhua. Pakko silti nousta, velvollisuudet kutsuu. Ne velvollisuudet mistä et enää saa itsellesi mitään. Kävelen keittiöön ja saan heti lisää nuhjeita, risuja. Korotetulla, vihaisella äänellä, ilmeellä joka loukkaa minua.

Pienestä asti olen aina miettinyt, miksi aina pitää etsiä ja löytää joka asiaan syyllinen. Nyt itsetuntoni on kärsinyt viimeisen puolen vuoden aikana liikaa vastoinkäymisiä. Yhtäkkiä mietinkin, että olenko siksi vihannut syyllisen etsimistä, koska se syyllinen, paha olenkin aina minä. Tuntuu pahalta. Haluan jo kotiin tästä synkästä ja pimeästä. Mieleni on saastunut, enkä voi hyvin. En voi myöskään luovuttaa, vai voinko. Luovuttaminen tarkoittaa ikuisia siltojen polttoja. Pitäiskikö kestää vielä kuukauden päivät ympäristössä jossa saastutan itseäni kaikella paskalla.

Onko minusta sittenkään koskaan kelvolliseksi yhteiskunnan asukkaaksi, vai olenko loinen moiden joukossa. Nyt surullisena mietin, voinko koskaan hankkia lapsia. Tekisinkö palveluksen, jossen hankkisi. Ellen itse pysy olemaan kelpo kansalainen, hyvä, luotettava, fiksu. Pystynkö silloin kasvattamaan lapsestakaan hyvään muottiin sopivaa. Ihan hirveetä, että muutama ihminen on saanut kommenteillaan minulle kyseisiä ajatuksia. Vääristymän itsestäni. Mutta olen rakastava, olen läsnä. Voisinko olla hyvä kasvattaja. Voisinhan.

Voinko kaikespa paskasta huolimatta olla onnellinen. En viellä. Minun täytyy jaksaa odottaa viikkoja. Toivon voivani aloittaa alusta entisen elämäni, tasapainoisen, sosiaalisen ja mukavan. Pääsen perheeni ja ystävieni luokse ja puhkean kukkaan. Toivottavasti. Sen voin sanoa, että tästä kokemuksesta jää arpi joka ei koskaan umpeudu. Se huutava ääni on ikuisesti kanssani, ne murskaavat kommentit ja vihaiset katseet. Voikumpa näin ei olisi.